Kyläkaupoista ostareihin

Tiesitkö, että kaupankäynti maaseudulla oli Suomessa kiellettyä vuoteen 1859 saakka?
Ostokset tehtiin joko kaupunkien kauppahuoneissa tai markkinoilla. Suurin osa maatiloista oli omavaraisia, ja vain tietyt tuotteet kuten kahvi tai sokeri ostettiin. Markkinoilla oli omat nimensä, esimerkiksi Turussa oli kaksi kertaa vuodessa Heikin markkinat, Lappeenrannassa taas Marian markkinat. Myös markkinoiden järjestämistä säädeltiin vahvasti.

Maakaupan kiellon rauettua kauppoja sai perustaa jos etäisyys kaupunkiin oli vähintään 10 virstaa eli 10,7 km. Kauppiaaksikaan ei päässyt ihan kuka tahansa, vaan puotipuksun urasta unelmoivan oli täytettävä tietyt ehdot. Myös myymälän tuotevalikoima oli tarkoin rajattu. Täydellinen elinkeinovapaus Suomeen saatiin vasta vuonna 1879, minkä jälkeen hyvin nopeasti syntyi yksityinen tukkukauppa ja osuustoiminnallinen tukkukauppa hieman sen jälkeen 1900-luvulla. Tämä tiesi sitä, että vanhat kauppahuoneet olivat tulleet tiensä päähän.

Vanhimmat 1860-luvulla perustetut puodit olivat kauppojen ja kotien yhdistelmiä, joissa kauppiasperhe usein asui ja hoiti kauppaansa. Ensimmäisinä kauppoja perustettiin kirkonkylälle, mutta vähitellen ne siirtyivät myös kylänraitteja koristamaan.

Valikoimaan kuuluivat tuolloin ruokatarvikkeiden lisäksi myös monet muut tarpeelliset tuotteet kuten työkalut tai vaatekankaat – olihan kauppoja usein kylässä vain yksi! Tavaraa oli vähemmän, ja suurin osa oli pakkaamatonta. Maitoa varten oli tuotava oma tonkka, jauhot ja sokerit mitattiin asiakkaalle ja kahvipavut ostettiin raakoina papuina – ne paahdettiin ja jauhettiin itse kotona! Kaikesta tästä huolimatta kiirettä ei juuri ollut, kaupalla saattoi viettää aikaa rupattelemalla muiden asiakkaiden kanssa ja kuuntelemalla uusimpia kuulumisia pitäjästä.

Kaupoissa ei ollut alkujaan kylmiöitä, joten sillilaivojen saapuessa herkulliset kalat tulivat myymälän puolelle tynnyreissä ja eläinten ruhot roikkuivat naulassa kaupan seinustalla. Niitä säilytettiin kellarissa, jonka jäähdyttämiseen käytettiin suuria jääkimpaleita. Vasta 1930-luvun lopulla tulivat ensimmäiset hygieniaan liittyvät määräykset: maidolle ja lihalle tuli olla erilliset säilytystilat!

Sota-aikana suomalaisten oli opittava säästämään ja sääntelemään, kun voimaan astui korttisäännöstely. Keittokirjoissa kerrottiin, kuinka korttiannoksia kannatti säännöstellä kotona, ja miten ruokatarpeita saattoi ”jatkaa”. Kortilla olivat ruuan lisäksi myös esimerkiksi vaatteet – ainoastaan puukenkiä sai ilman korttia! Erityisen kipeästi suomalaiset kaipasivat tarkoin säädeltyjä nautintoaineita, tupakkaa ja kahvia.
Sääntely tiesi työtä myös kauppiaalle, kun tarkastajat kävivät kuukausittain valvomassa tavaramääriä. Paperikupongit oli leikattava ja liimattava talteen joka ilta. Toki ajatus kaiken tämän takana oli perimmiltään hyvä, kaikille kuului yhtä suuri osuus niukista elintarvikevarannoista!
Sotien jälkeen alkoi Suomen uudelleenrakentaminen, mikä näkyi kaupassa esimerkiksi sementtisäkkeinä ja kuorma-autolla ajettavina hiilikuormina. Kuusikymmentäluvulla Suomikin alkoi hiljalleen vaurastua, mikä näkyi esimerkiksi autojen ja televisioiden saapumisena koteihin. Maitoa alettiin myydä muovipusseissa, kun muovin käyttö yleistyi. Valintamyymälät alkoivat yleistyä näihin aikoihin, ja asiakas saattoi itse poimia tuotteet ostoskoriinsa kaupan hyllyltä. Tuolloin yleistyi myös ruuan kotiinkuljetus, kun yhä useammin myös talon emäntä oli töissä. Ruoka vietiin suoraan asiakkaan jääkaappiin odottamaan – tai sen saattoi tilata kaupasta työpäivän aikana, ja hakea valmiiksi pussiin koottuna työpäivän lopuksi! Kiirettä toki täytyi pitää, sillä kaupat menivät kiinni jo viideltä.

Ensimmäiset automarketit rakennettiin Suomeen 1970-luvulla, kun vanhat 1950-luvulta peräisin olevat pienet puodit alkoivat käydä turhan pieniksi. Hieman aiemmin 1960-luvulla Suomeen oli rakennettu ostoskeskuksia, joista yhä suurempi lähiössä asuvien suomalaisten juokko saattoi ostaa tarvitsemansa palvelut ja tuotteet kätevästi samalla reissulla. Suomen kauppa on yhä samalla tiellä, kun ostoskeskusten ja automarkettien kilpailu asiakkaista käy kuumana. Kauppakeskukset ovat yhä kiinteämpi osa monen kaupungin keskustaa, kun taas automarketit vetävät väkeä kaupunkien laitamilla suurine ilmaisine parkkipaikkoineen. Keskuksissa ja marketeissa monet palvelut ja tuotteet ovat kätevästi saatavilla samalla kauppareissulla, ja osa kauppakeskuksista pyrkii jopa viihdyttämään kävijöitä esimerkiksi sisäleikkipuistoilla ja erilaisilla ravintolamaailmoilla. Moni kuitenkin kaipaa kyläkaupan rauhallista tunnelmaa ja kiireetöntä palvelua edelleen. Tätä toivetta ovat pyrkineet täyttämään erityisesti erilaiset pienet ruuan erikoispuodit, kuten luomukaupat.


Tekstissä lähteenä Markkinoilta markettiin, 2002, toim. Marja Ivars, julkaisija Suomen Kotiseutuliitto

Kuva: Torielämää Kuopion torilla vuonna 1975. Taustalla Kuopion kaupungintalo. Kuvaaja Kari Hakli. CC-BY Kuopion kulttuurihistoriallisen museon kokoelmat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s