Joulupöydän perinteitä

Keski-kesä ja keski-talvi ovat olleet jo ennen kristinuskon saapumista suomalaisen vuoden kaksi napaa, joita oli syytä juhlistaa. Siitä kertoo vanha joululaulu, mutta myös monet jouluun liittyvät hedelmällisyyden, karjan ja viljasadon parantamiseen tähtäävät tavat.

Kun maa jäätyi, siirtyi talonpoikaisen talon väki sisätöihin. Peltoaskareet vaihtuivat kaikenlaisiksi käsitöiksi. Talviaikaan kuuluivat myös henkiset ponnistelut, olihan hiljainen vuodenaika sopiva hetki hartaille ajatuksille.

Vanhoja peruja ovat myös jouluun liittyvät erilaiset vainaja- ja henkiolentouskomukset. Jouluna tarinoitiin jo ennen vanhaan tontuista, haltioista ja henkiolennoista. Esimerkiksi joulupöytä jätettiin vanhempien uskomusten mukaan katetuksi talon vainajille, sittemmin tontuille.

Valmistelut aloitettiin jo syksyllä

Jouluruokien valmistaminen alkoi jo syyskesällä. Ensimmäisiä tehtäviä oli juustojen valmistaminen kun tuoretta maitoa oli vielä saatavilla – talvella karja oli ummessa eikä maitoa herunut. Joulua varten juustot valmistettiin niin sanotulla ‘isollakehällä’ ja ne olivat suurempia kuin tavalliset arkijuustot.

Joulujuomien valmistelu oli aloitettava myös jo syksyllä mallassaunoissa, joissa tehtiin maltaat viinanvalmistusta ja sahdinpanoa varten.

Muutamaa kuukautta ennen joulua täytyi myös ryhtyä kinkun valmisteluun. Tätä tarkoitusta ajatellen tehtiin erityinen karsina, johon laitettiin syöttösioiksi noin puolet talon sioista. Tavallisesti valittiin 2-3 porsasta, 1-2 ‘tallea’ eli kahden vuoden ikäistä sikaa ja joskus muutamia kolmen vuoden ikäisiä sikoja eli ‘kasattuja’ tai nelivuotisia kahdesti ‘kasattuja’. Kaikki syöttösiat teurastettiin ennen joulua pistämällä. Eläimistä hyödynnettiin kaikki, ja esimerkiksi veri vuodatettiin varta vasten sille tarkoitettuun kouruun, jossa siihen sekoitettiin suolaa ja ruisjauhoja. Näin saatiin makkarantäytettä.

Tavallisesti jouluksi tehtiin veri- ja ryynimakkaroita. Yli jäänyt täyte paistettiin tuokkosissa ‘kroppanaksi’. Sian harjaksista tehtiin esimerkiksi pellavaharjoja ja suutarinharjaksia. Suolet puhdistettiin ja käytettiin makkarantekoon ja sisälmykset, pää ja rasva otettiin talteen.

Lihat palvattiin tavallisesti samalla kun leivottiin joulukakot, siis Tuomaan päivänä. Sitä aiemmin oli leivottu jo ‘vahvat kakot’ ja ‘varikoiset’. Leivän tärkeä rooli tulee esille myös joulukakkojen leipomiseen liittyvissä tavoissa, sillä taikina esimerkiksi siunattiin tekemällä käden syrjällä risti keskelle taikinaa. Jauhoja pidettiin arvokkaina, eikä niitä saanut varistella lattialle. Joulukakkoa tai ‘rievää’ yrittivät kaikki saada pöytään. Tapana oli antaa tuoreesta leipäerästä myös lähimpään naapuriin ‘lämpymäiskakko’.

Ennen joulua oli myös isäntien tapana käydä Tuomaanmarkkinoilla, mistä tuotiin taloon kaikki mitä ei itse voitu tuottaa. Erityisesti 1800-luvun loppuvuosina joulupöytään kaivattiin jo kahvia, sokeria ja toisinaan muitakin ostettavia herkkuja. Tuomaanpäivänä piti isännän hoitaa toinenkin velvollisuus: maistella, että joulusahti oli hyvää. Tällöin piti kannun kallistua niin että isännän pää nuokkui, sillä se tiesi tulevaksi vuodeksi vastaavasti runsaana nuokkuvaa viljasatoa.

Suomalainen joulupöytä

Suomalaisessa perinteisessä joulupöydässä on piirteitä jo esikristilliseltä ajalta. Nykyperheet laittavat pöytäänsä taas uudenlaisia herkkuja tehden perinteestämme elävää ja kirjavaa.

Vanhaan aikaan 1800-luvulla syötiin aattona vain kalaa, mikä oli jäännös paastotavoista. Kala oli joko esimerkiksi tuoretta siikaa tai lohta, tai livekalaa. Sydänyön messun jälkeen katettiin varsinainen juhla-ateria.

Juhlapöydän kuninkaan, kinkun, juuret yltävät muinaisskandinaavisiin joulupitoihin. Sen sijaan vanhastaan pöydässä oli myös uunissa paistettua lammasta, mikä kertoi vanhoista suomalaisista uhri- ja muistajaispidoista. Liharuuan uhriluonteesta kielii myös se, että sen valmistus oli nimenomaisesti talon miesväen vastuulla.

Vainajienpalvonta näkyi jouluruuissa esimerkiksi siten, että ruokia oli kiellettyä maistella ennen juhlapöytään käymistä. Uutuuksia otettiin mukaan nihkeästi, koska ajateltiin etteivät edesmenneet sukulaiset tuntisi ruokalajeja omakseen. Toisaalta ruokien valmistukseen liittyi tulevan vuoden satoon kytkeytyviä uskomuksia: suurimoruokien ja piiraiden valmistaminen edisti jyvien kypsymistä terveiksi ja koviksi.

Jouluruuasta saivat osuutensa myös talon eläimet. Niille tarjoiltiin keskiyöllä joulupöydän alle aattona varatusta osuudesta: lampaille levitettiin olkien päälle pöydän alle pehmeitä piennarheiniä, kaurakappaan murusteltiin hevosia varten reikäleipää kaurojen päälle ja niitä valeltiin sahdilla, myös lehmät saivat joululeivästä osansa heinien lisäksi.


Bonsdorff, G. Keittiökasveja kotitarpeeseen: Brinkhallin puutarhaopas 1804, 2010. Helsinki: SKS

Laine, Veijola & Vorma. Elintarvikkeet: Kauppatavarat 1. 1959. Helsinki: Tammi

Kuusanmäki, L. Talonpoikien ennen 1800-luvun puoliväliä käyttämät ostotavarat, Suomen kulttuurihistoria IV: Industrialismin ja kansannousun aika, 1936, Jyväskylä: Gummerus

Kotikoski, J.W. Hämäläisiä joulutapoja ja -leikkejä. 1912, Helsinki: Raittiuskansan kirjapaino.

Laurila, K.S. (toim.) Suuri Joulukirja. 1947, Tampere: Tampereen uusi kirjapaino Oy.

Kuva: Rouva Alma Lönn (kuvassa oikealla) ja palvelijatar istuvat samassa pöydässä jouluna vuonna 1894. Kuva Fredrik Wilhelm (Ville) Lönn, Keski-Suomen museon kokoelmat. Julkaistu CC-BY 4.0 -lisenssillä täällä: https://flic.kr/p/BLn7hL

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s