Vuodenvaihde vaihtoi paikkaa

Kristinusko toi mukanaan Suomeen uuden ajanlaskun. Maataloudesta eläneet suomalaiset noudattelivat pitkään satovuoden kiertoa, joka määritti myös vuodenvaihteen ajankohdan. Vasta 1500-luvun lopulla tilivuoden alku siirrettiin virallisesti tammikuulle – vanhat satovuoden kiertoon liittyvät tavat elävät osittain edelleen.

Jakoaikana sai levätä

Vanhassa kansanperinteessä vuodenkierron määräsi satovuosi. Vuosi päättyi, kun sato oli saatu korjattua. Sadonkorjuun jälkeen alkavaa vuodenvaihteen aikaa kutsuttiin jakoajaksi. Sen alkamis- ja päättymispäivät sekä kesto vaihtelivat eri paikkakunnilla, mutta usein jakoaika alkoi juuri kekristä. Jakoaika kesti ensin kekristä marttiin, sitten myöhemmin joulusta loppiaiseen tai nuutinpäivään.

Jakoaika oli aika, jolloin kaikki saivat lomailla, juhlia ja järjestellä asioitaan – myös suurten talojen palvelusväki, rengit ja piiat, joilla ei tavallisesti muulloin ollut vapaapäiviä. Monet työt oli kielletty jakoaikana, eikä silloin saanut esimerkiksi pestä pyykkiä tai teurastaa, keritä lampaita tei kehrätä lankaa. Jos erehtyi tekemään näitä töitä, uhkasivat sudet tulevana vuonna lampaita ja karjaonni oli heikko.

Muutenkin uskottiin, että jakoaikana tehdyt toimet vaikuttivat koko vuoteen. Tulevaisuuteen voitiin vaikuttaa myös positiivisesti, mihin tähtäsi myös jakoaikana leivottu suuri kylvöleipä, jolla oli hyvin symbolinen merkitys. Kylvöleipä oli esillä joulupöydässä, mutta se syötiin vasta seuraavana vuonna ensimmäisenä toukopäivänä.

Henkien, ilotulitusten ja silakoiden aika

Kristillinen kirkko vakiinnutti keskiajalla juliaaniseen kalenteriin perustuvan ajanlaskun Suomeen, ja virallisesti tilivuoden alku siirrettiin tammikuuhun 1500-luvun lopulla. Uusi ajanlasku hyväksyttiin vasta vähitellen vanhan satovuoden rytmiin perustuvan elämäntavan tilalle. Moni vanha tapa säilyi edelleen syyskaudella – tai siirtyi hiljalleen uuteen vuodenvaihteeseen.

Vanha kansa seurasi uutena vuotena erityisen tarkasti enteitä, ja pyrki vaikuttamaan myös itse tulevan vuoden kulkuun. Omalla käytöksellään pystyi vaikuttamaan esimerkiksi tulevan vuoden viljasatoon. Toisaalta vuodenvaihde oli vaarallista aikaa, sillä silloin tavalliset säännöt eivät pitäneet paikkaansa ja pahojen henkien uskottiin liikkuvan. Tähän liittyy myös ilotulitteiden ampuminen. Saksasta ja Itävallasta tulleen perinteen mukaan uskottiin kovan melun karkottavan pahat henget. Nuoret tytöt yrittivät monin tavoin arvuutella, milloin pääsisivät naimisiin. Uskottiin esimerkiksi, että jos uudenvuodenaattona syö illalla yhdeksän suolaista muikkua tai silakkaa, tulee tuleva puoliso tarjoamaan unessa janoiselle juotavaa.

Nykyään uudenvuoden viettoon kuuluvat omat perinteensä. Kaupunkien toreille keräännytään ottamaan vastaan uusi vuosi yhdessä. Tämän perinteen juuret ovat 1800- ja 1900 –lukujen vaihteessa. Vielä 1800-luvulla uudenvuodenpäivä oli varsinkin säätyläisten keskuudessa suosittu kyläilypäivä. Juuri itsenäistyneessä Suomessa korkeat virkamiehet ottivat myös tuolloin vastaan tavallisia kansalaisia kotonaan, ja presidentti järjesti vastaanoton diplomaateille, korkeimmille virkamiehille ja upseereille.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s