Hätäravinnosta fine dining -annoksiin

Kun lumet sulavat ja kevätaurinko alkaa lämmittää, voi lenkkipolun varrella, pihojen laitamilla ja metsän siimeksessä huomata hentoa viherrystä. Luonnon supermarket avaa oviaan.

Villiyrtti, villivihannes, horta, luonnonyrtti; rakkaalla lapsella on monta nimeä. Viime vuosina trendikkääksi tulleella villiyrttien keruulla ja käytöllä eli hortoilulla on pitkä historia. Villiyrttien keruuseen ovat ajaneet aikoinaan nälkävuodet, pula-aika, taikuus ja sairaudet. Nykypäivänä kannustimena ovat muun muassa huippukokit, sometrendit tai kiinnostus superfoodeja ja luonnonkosmetiikkaa kohtaan. Marjastus ja sienestys ovat suomalaisille rakkaita harrastuksia ja tärkeä osa ruokakulttuuriamme, mutta muiden syötävien kasvien laaja hyödyntäminen on jäänyt historian hämärään. Villiyrteillä on kuitenkin ollut tärkeä rooli erityisesti kansanlääkinnässä.

Parantavaa voimaa luonnosta

Perinteisesti luonnonyrttien voimaa on hyödynnetty eniten lääkinnässä. Kansanlääkintään kuului kiinteästi tietäjä- ja taikaperinne, joissa yrttejä ja villikasveja käytettiin osana terveyden- ja sairauksienhoitoa. Vanhimpia tietoja suomalaisista lääkintätavoista löytyy kansanrunoudesta, ja esimerkiksi Kalevalassa rohtoina mainitaan vesi, hunaja, voi ja muut rasvat, tammen kuori, suon sammaleet, heinän helppeet ja erilaiset ruohot.

Rohtokasveja käytettiin tuoreena tai kuivattuna, sekä ulkoisesti ja sisäisesti. Ulkoiseen käyttöön niistä tehtiin joko hauteita tai vihtoja, ja sisäisesti niitä käytettiin väkevänä teenä tai viinaan liotettuna. Kansanlääkinnässä tietous luonnonyrttien vaikutuksista vaihteli paikkakunnittain ja suvuittain, ja tieto ja osaaminen kasvien ominaisuuksista ja vaikutuksista siirtyi perimätietona sukupolvelta toiselle. Loitsut ja taiat ovat olleet osa vuosituhantista kasviparannusperinnettä, ja vaikka ne nykyihmistä hymyilyttävätkin, on niillä ollut aikoinaan tärkeä tehtävä.

Monesti kansan kokemusperäinen tieto on myöhemmin todistettu oikeaksi, eikä lääkekasveihin liittyneiden maagisten uskomusten placebo-vaikutustakaan sovi väheksyä parantavana tekijänä. Toisaalta on olemassa lukuisia esimerkkejä myös siitä, että kansantietouteen perustuva lääkitseminen on voinut olla paitsi tehotonta, myös haitallista ja aiheuttanut jopa kuolemantapauksia. Tutkitun tiedon myötä moni uskomus on todistettu vääräksi ja kasvien käyttösuosituksia muutettu.

Viinan maustamiseen paneuduttiin huolella

Suomalainen ruoka on tunnettu vienoista makumaailmoista, voipa joku haukkua sitä jopa mauttomaksi verrattuna moniin muihin ruokakulttuureihin. Pitkään suola ja sipuli olivat pujon ja siankärsämön ohella ainoat mausteet ruoassa, sillä varsinaiset mausteet olivat kalliita, ja ne kuuluivat lähinnä säätyläisten keittiöihin ja erityisesti apteekkeihin. Monet meille nykyään tutut mausteet, kuten esimerkiksi pippurit ja inkivääri, käsitettiin aluksi apteekkitavaraksi ja lääkeaineiksi, kunnes ne pikkuhiljaa levisivät kartanoiden ja pappiloiden kautta myös ruoan maustamiseen.

Vaikka kansa tunsikin luonnonyrtit, oli niidenkin käyttö enemmän lääkinnällistä kuin kulinaarisiin nautintoihin tähtäävää. Kovaa elämää elävä tavallinen rahvas hyödynsi ruoanlaitossa jonkin verran luonnonyrttejä, kuten peltominttua, nokkosta siankärsämöä, pujoa, mesiangervoa ja suomyrttiä, mutta maustaminen koettiin yleensä turhaksi ylellisyydeksi. Sen sijaan viinan maustamiseen paneuduttiin huolella.

Väkiviina maistui suomalaisille aluksi maustamattomana, mutta koska sitä käytettiin lääkkeenä lähes vaivaan kuin vaivaan, siihen alettiin sekoittaa erilaisia parantavia vaikutuksia tuovia rohtoyrttejä, jotka myös maustoivat viinaa peittäen sen vahvaa makua. Viinaa maustettiin eri kasveilla kuten marunalla, katajanmarjoilla, siankärsämöllä ja jopa kielolla ja pietaryrtillä, joiden käyttö nykytietämyksen valossa on kielletty.

Nälän lievittäjä ja pula-ajan korvike

Nälkävuodet pakottivat kansan turvautumaan keinoihin, jotka eivät riippuneet kasvien viljelystä.  Vanha kansa kutsui syötäväksi sopivia luonnonkasveja ”kaaleiksi”, ja esimerkiksi nokkosesta, karhunputkesta ja niittysuolaheinästä on keitetty ”kaalia”. Lisäksi kasvien osia käytettiin kuivattuna jauhojen jatkeena ja teesekoituksiin. Pettuleipä on kuulunut kovina aikoina jokapäiväiseen ruokavalioon.

Suomalaisten villikasvien tuntemukseen ja käyttöön ovat vaikuttaneet suuresti Elias Lönnrot 1800-luvulla ja Toivo Rautavaara 1900-luvulla. Lönnrot oli paitsi Kalevalan kokoaja, lääkäri, lehtimies, kielitieteilijä ja runoilija, myös kasvitieteilijä. 1860 julkaistu ”Flora Fennica – Suomen kasvisto” esitteli ensimmäistä kertaa suomeksi Suomessa tavattuja kasveja Linnén luoman luokituksen mukaan. Se antoi perustietojen lisäksi monipuolisen käyttöohjeen niistä kasveista, joita ihminen saattoi käyttää hyväkseen. Kasviossa onkin suuri määrä tietoa muun muassa kasvien lääkinnällisistä ominaisuuksista. Kirjan ilmestymisen aikaan Lönnrot ei vielä tiennyt muutaman vuoden päässä uhkaavista katovuosista ja nälänhädästä, mutta hän oli kuitenkin kirjannut kasvionsa huomautuksiin kasvien hätäravinnoksi ja leivän jatkeeksi sopivia käyttömuotoja, jotka tulivat tarpeeseen 1860-luvulla Suomea koetelleina katovuosina.

Toivo Rautavaara oli myös monipuolinen persoona, joka muistetaan muun muassa luonnonkasvien ravintokäytön sekä terveiden ja luonnonmukaisten elämäntapojen puolestapuhujana. Sodan ja puutteen vuosina kansanhuoltoministeriö tilasi Toivo Rautavaaralta kirjan helpottamaan lähes nälänhädäksi äitynyttä pula-aikaa. Rautavaara totesi, että ”Niin hyviä aikoja ei tule koskaan, ettei meidän kannattaisi mahdollisuuksien mukaan täyttää tarpeemme kotimaisin raaka-ainein.” Rautavaaran laajasta tuotannosta löytyy vinkkejä ja ideoita myös nykypäivän hortoilijoille. Esimerkiksi kaksiosaisessa Mihin kasvimme kelpaavat -kirjassa kerrotaan, miten luonnonvaraisia kasvejamme voi käyttää: ”Leivän lisänä, ruoan aineksina, mausteina, kahvin ja teen korvikkeina, lääkkeinä, rehuna sekä teknillisiin tarkoituksiin.”

Erityisesti Välimeren maissa luonnossa villinä kasvavia yrttejä ja vihanneksia on osattu käyttää ja arvostaa muutenkin kuin pula-aikoina. Etenkin Kreikassa villiyrttejä arvostetaan ja käytetään kuin meillä sieniä ja marjoja, ja torilla luonnosta kerätty vihreä on kalliimpaa kuin kasvatettu. Sana ”horta” tuleekin kreikan kielestä ja tarkoittaa villiä vihreää.

Suomessa hätäravinnon maine on saattanut vähentää villiyrttien arvostusta, ja niitä onkin näihin päiviin asti pidetty nimenomaan korvikkeina.  Elintason noustua ei näitä korvikkeita ole enää haluttu käyttää, vaikka useinkin niiden maku ja ravintoarvot voittaisivat viljellyt vihannekset. Nykyään villiyrtit kuuluvat monien Michelin-tasoisten ravintoloiden lautasille, ja niiden käyttö marjojen ja sienten ohella kasvaa myös kotikeittiöissä sitä mukaa kuin tietoisuus villiyrttien käyttömahdollisuuksista lisääntyy.

Ruokaa keholle ja mielelle

Luonnosta löytyy kymmeniä, ellei satoja syötäviä kasveja, joita jokainen voi vapaasti hyödyntää, kiitos jokamiehenoikeuksiemme. Jokamiehenoikeuksiin kannattaa kuitenkin tutustua ennen poimintaretkelle lähtemistä, ettei vahingossa poimisi sellaisia kasvin osia, jotka ovat kiellettyjä tai edellyttävät maanomistajan lupaa. Tärkein varoituksen sana liittyy kuitenkin kasvien tunnistamiseen: Kerättävät kasvit on aina tunnistettava ehdottoman varmasti ja kasvien ominaisuuksista kannattaa ottaa huolellisesti selvää ennen niiden käyttöä.

Paitsi ilmaista ravintoa ja vaihtelua ruokalautasille, voi villiyrttiharrastus tarjota ravintoa myös sielulle. Lönnrot kuvaa kasvionsa alkupuheessa luonnossa tapahtuvan samoilun ja kasvien keruun lisäävän aineellisen hyödyn lisäksi myös muita voimavaroja, jotka ovat varmasti tarpeellisia myös tämän ajan ihmisille: ”Outoin uusien kasvien etsintö-matkat ahoilla, nurmilla, kedoilla, laksoissa, mäillä, vuorilla ja tuntureilla, soissa, rämeissä ja korpiloissa saattaa myös ruumiille kyllä terveellistä liikuntoa, ettei olekkaan suurta vaaraa ja pelkoa kirjan ääressä koukkuun kasvamisessa. Eikä se aika, mikä semmoisiin matkustuksiin kuluu, tule juuri mihinkään lukuun, sillä istua ihminen ei muutenkaan aina jaksa, jonka tähden moni paremman puutteessa etsii väliaikaista liikuntoa turhissa, usein vahingollisissaki huvituksissa. Kasviopin sanotaan myös vaikuttavan siveämielisyyttä, tyyneyttä ja lempeyttä harjoittajassansa…”

Hanna Larjavaara

Kirjoittaja on Hotelli- ja ravintolamuseon museolehtori, jonka keräilijä-metsästäjä -geenit aktivoituvat aina kevään koittaessa.

KUVA: Nainen keräämässä yrttikasveja Padasjoella. Pietinen, 1934, Museovirasto. CC BY 4.0.

LÄHTEET:

Hako, M. (1957). Kasanomainen lääkintätietous. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hämet-Ahti, L. (2002). Raunioyrtti ja muita kasveja Elias Lönnrotin Lammin talolla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kivimetsä, R. & Kivimetsä, J. (2013). Hulluna hortaan. Hyvinvointia ja herkkuja villivihanneksista. Mividata Oy.

Lehtonen, U. (2004). Ullan luonnonyrtit. Luonnon hyötykasvien keruu- ja käyttöopas. Helsinki: WSOY.

Tallberg, S. (2013). Villiyrttikeittokirja. Helsinki: Readme.fi.

Vilkuna, Kustaa (1935): Varsinais-Suomalaisten kansanomaisesta taloudesta.

Muut kuin kirjalliset lähteet:

Luontoportti: Luontoportti.fi

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tietopaketit: Elias Lönnrot: https://www.finlit.fi/fi/tietopaketit/elias-lonnrot-0#.Xo3GJcgzZPa

Suomen Luonto: https://suomenluonto.fi/uutiset/mihin-kasvimme-kelpaavat/

Villiyrtit ovat lottovoitto meille kaikille: https://areena.yle.fi/audio/1-50066950

Yrttitarha.fi: http://www.yrttitarha.fi/tietopankki/kansanperinne/viljely.html

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s