Hämyinen kesäilta, lyhdyin valaistu pihamaa sekä ulos kannetuilla pöydillä kohoavat punaiset keot kutsuvat luokseen iloisia juhlijoita laulamaan ja nauttimaan yhdestä vuoden odotetuimmasta kausiherkusta. Rapujuhlat ovat vakiintuneet suomalaiseen juhlakulttuuriin vähitellen 1800-luvun lopulta lähtien eivätkä ne vieläkään ole kaiken kansan kesäperinne. Silti he, jotka rapujuhlia vuotuisesti viettävät, suhtautuvat saksikätisiin herkkuihin intohimolla. Rapujuhlaperinne onkin täynnä ohjeita, sääntöjä ja kilpailevia koulukuntia, mutta se silti yhdistää monin tavoin pohjoismaisia kulttuureita.

Epäilyttävät ja herkulliset ravut – miksi rapu punastuu?

Rapu, tuo kovakuorinen äyriäinen, ei ole rapujuhlakulttuuriin vihkiytymättömälle mikään itsestään selvä kesäherkku. Rapujen keittäminen elävänä, rapujuhliin liitetyt lukuisat säännöt sekä ravun syömisen monivaiheinen ja työkaluja vaativa prosessi herättävät monissa epäilyksiä koko touhun kannattavuudesta. Etenkin rapujen punastuminen helakanpunaisiksi aiheuttaa usein rapujuhlien ensikertalaisissa ihmetystä. Punastumiseen syy on kuitenkin luonnollinen, sillä ravun kuoressa on lukuisia eri väriaineita, joista jää jäljelle vain punainen keittämisen jälkeen.

Suomessa esiintyvät maailman pohjoisimmat rapukannat, sillä Suomessa rapuja tavataan niin Kittilässä, Pellossa, Sallassa kuin myös Enontekiön kunnan pohjoisosissa. Meidän oma paikallisrapumme on jokirapu, jonka kanta kuitenkin kärsi 1900-luvun alussa pahasti rapurutosta ja jonka lisäksi rapukantaa kasvattamaan Suomeen istutettiin 1960-luvulla pohjoisamerikkalaista täplärapua. Pääosa rapusaaliista nykyisin koostuu nimenomaan täpläravusta ja pyyntisaalis vuosittain on noin 3-5 miljoonaa rapua. Vaikka täplärapu herätti aluksi epäilyksiä siitä, voisiko sen maku yltää jokiravun tasolle, se on omaksuttu vuosikymmenten aikana erottamattomaksi osaksi ravustuskulttuuria ja rapujuhlia.

Kuninkaiden herkusta koko kansan nautittavaksi

Ruotsissa rapuja on tiettävästi alettu syödä Vaasa-kuninkaiden hovissa 1500-luvulla, kun kuningas Eerik XIV:n saksalaiset kokit huomasivat, että veden alla asustelevat ravut olivat oiva lisä paastonajan ruokavalioon. Paaston aikana lihansyönti oli kiellettyä ja rapu vertautui aikalaisten silmissä kalaan, joka oli tyypillinen paastoruoka. Tällöin rapuja käytettiin yleensä raaka-aineena eri ruokalajeissa eikä niitä syöty sellaisenaan. Tavallisen kansan keskuudessa rapua on monin paikoin vierastettu, sillä sitä on pidetty raadonsyöjänä eikä näin ollen sopivana ravinnoksi.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa rapuun on liitetty monenlaisia uskomuksia, ja sen eri osia on käytetty apuna lääkinnässä. Esimerkiksi viinaan sekoitettua ”rapumehua” eli ravusta saatavaa väritöntä nestettä on käytetty Ruotsissa parannuskeinona kuumeeseen, ja ”rapukivien” eli ravun kuoreen kiinnittyneiden kalkkivarastojen on uskottu auttavan silmäsairauksiin. Jos rapuja halusi istuttaa omaan kotijärveen, myös tähän löytyi 1600-1700-luvuilla neuvo. Jotta tulevaisuuden rapuonni olisi taattu, tulisi vuohelta pitäisi leikata pää irti ja viedä pää lämpimänä ja verta vuotavana järveen niin, että vesi peittää pään ja laittaa se kepillä pohjaan kiinni. Tästä ravut sitten sikiäisivät.

Tukholmalaiset porvarit löysivät 1700-luvun lopussa rapujen ja viinaryyppyjen yhdistelmän, kun rapuja alettiin tarjota voileipäpöydissä. Kuitenkin ravun olemus herätti yhä ihmetystä. Esimerkiksi ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linné (1707–1778) piti rapua hyönteisenä. Yleinen uskomus lisäksi oli, että ravut voivat nousta myös kuivalle maalle. Vähitellen seuraavalla vuosisadalla ravuista tuli koko kansan herkkua ja nykyisenkaltaiset rapujuhlat saivat alkunsa viimeistään 1900-luvun alussa Ruotsissa. Tällöin ravut alettiin tarjoilla kylmänä omassa keitinliemessään yksinkertaisesti suolalla ja tillillä maustettuina.

Suomi oli Euroopan johtava ravunpyyntialue 1800-1900-lukujen taitteessa, kun rapuja pyydettiin vuosittain lähes 20 miljoonaa ulkomaille vietäväksi. Etenkin Pietarin loisteliaat juhlapöydät olivat usein suomalaisten rapujen päätepiste. Rapuruton nopea leviäminen 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä kuitenkin romahdutti kannan ja Venäjän vallankumous katkaisi kysynnän, joten raputalous kuihtui vuosiksi.

Ryyppy joka seitsemännelle pyrstölle

Suomessa ravustuskausi alkaa 21. heinäkuuta, minkä jälkeen ravustaa saa aina lokakuun lopun syyshämäriin saakka. Itse juhlakausi usein sijoittuu loppukesään. Rapujen valmistukseen liittyy paljon erilaisia koulukuntia, jotka kiistelevät esimerkiksi siitä, kuinka paljon suolaa keitinveteen tulisi lisätä, pitääkö veteen laitettava tilli sitoa nipuiksi vai ei sekä millaisessa elinympäristössä kasvaneista ravuista tulee maukkaimpia keitettyinä.

Rapujuhlien tärkeisiin etikettisääntöihin kuuluu, että jonkun konkarin tulee opastaa ensikertalaisia rapujen nautiskelussa. Ravun paloittelu ja vapauttaminen kuorestaan on monivaiheinen prosessi, jossa erimielisyyksiä löytyy niin paloittelun aloittamiskohdasta kuin myös siitä, tuleeko ravun liha syödä heti vai kasata muutaman yksilön lihoista rapuleipä. Etikettiin kuitenkin kuuluu, että mahdollisista erimielisyyksistä huolimatta tulee vierustoverien tulla keskenään toimeen.

Rapujen kanssa pöytään kuuluvat alkoholijuomat ja ryypyt, joita juhlien yleisen nyrkkisäännön mukaan pitäisi nauttia korkeintaan yksi joka seitsemännelle ravunpyrstölle. Säännöstä on kuitenkin eri variaatioita, joidenkin mielestä malja tulisi kohottaa jopa joka sakselle. Rapujen lisäksi pitäisi lisäksi juoda yksi ryyppy juhlien järjestäjälle ja yksi poissaolevan ystävän terveydelle. Hyväksytyt tavat juoda ja syödä vaihtelevat kuitenkin juhlapöydästä toiseen.

Pohjoismaiset rapuperinteet

Rapujuhlaperinne on rantautunut Suomeen Ruotsista, missä nykyisin juhlaperinteet poikkeavat hieman suomalaisista. Ruotsissa rapupöytään kuuluvat myös juustot, kuten kermajuusto ja kuminajuusto, joista leikataan paksuja paloja leivän ja rapujen kanssa nautittavaksi. Rapujuhlaperinne on niin iskostunut ruotsalaiseen identiteettiin, että kun maassa äänestettiin kieltolaista 1922, julisti eräs lehti ”Sinun on luovuttava ravuista juomineen, jos äänestät kieltolain puolesta. Ravut vaativat näitä juomia!”

Lyhyet ja humoristiset snapsilaulut ovat Suomea ja Ruotsia yhdistävä tekijä, mutta muissa Pohjoismaissa ne ei eivät ole yhtä suosittuja, vaikka laulu ja juoma kuuluvat Norjassa ja Tanskassakin yhteen. Kaikissa Pohjoismaissa tilli ja ravut kuuluvat yhteen, kun muualla Euroopassa rapujen mausteet vaihtelevat laajalti alueelta toiselle. Norjassa ja Tanskassa rapujuhlat eivät kuitenkaan ole yhtä yleinen perinne kuin Ruotsissa ja Suomessa.

Erilaisista perinteistä huolimatta yksi on rapujuhlissa tärkein. Kuten Ritva Sarataho-Leppänen kirjoittaa: ”Rapuja syötäessä saa imeskellä, maiskutella ja raksutella, onhan kyse todellisesta herkuttelusta. Rapu onkin ainut ruoka, jota syödessä saa veitsen viedä suuhun”.

Aino Kirjonen, FM

Kirjoittaja on historiasta valmistunut maisterisnainen, joka työskenteli keväällä tuottajana Hotelli- ja ravintolamuseossa. Hän laulaa mielellään ruotsinkielisiä snapsilauluja, vaikkei alkoholista niin välitäkään.

Kuva: Hotelli Kämpin keittiö, keittäjä huuhtoo rapuja. Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmat.

Kirjallisuus:

Nordiska Museet. Kräftpremiären. https://www.nordiskamuseet.se/aretsdagar/kraftpremiaren luettu 23.3.2020.

Sarataho-Leppänen, R. 1993. Erikoisruuat ja niiden tarjoilu. Uusikaupunki: Restamark.

Svenska Yle / Sofie Gammals. 21.7.2017. ”Alla finlandssvenskar sjunger snapsvisor, eller gör de?” https://svenska.yle.fi/artikel/2017/07/21/alla-finlandssvenskar-sjunger-snapsvisor-eller-gor-de luettu 23.3.

Särömaa, M.J. 2002. Rapujuhlat. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Tanttu, A. 2003. Rapuja! Helsinki: Otava.