Olut ja yhteisöllisyys Suomessa keskiajalta 1800-luvulle

Oluella ystäviä, viinalla veljiä

Alkoholi on lähes universaalisti yhteisöllinen päihde. Juominen on sosiaalista samalla tavalla kuin syöminen: yhteiseen pöytään kokoonnutaan ystävinä. Ruoan ja juoman tarjoaminen sisältää viestin hyväksymisestä yhteisöön, ja yhteisön jäsenten oletetaan käyttäytyvän tietyllä tavalla toisiaan kohtaan. Ruoan ja juoman jakaminen oli esimodernina aikana vielä konkreettisempi teko, kun ruokaa syötiin samoista astioista ja juomamaljakin oli yhteinen. Nämä tilanteet ovat monesti ritualisoituja: arvojärjestys määrittää sen, kenelle tarjotaan ensin ja kuka saa istua pöydän ääressä.

Yhteisöllisyys muodostuu monesta eri tekijästä: ystävällisestä käytöksestä toisia kohtaan, luottamuksesta, ja rajanvedosta meihin ja muihin. Yhteisöllisyys on myös tapa kontrolloida alkoholin vaarallisuutta, jotta kukaan ei joutuisi viinan valtaamaksi yksin. Tästä syystä myös yksin juominen koetaan monessa kulttuurissa epäilyttäväksi tai vaaralliseksi, ja suomalainen ”kalsarikänni” on tästä poikkeus.

Yhteisöllisyys ei ole kuitenkaan vain positiivinen tai iloa tuova asia. Alkoholin yhteisöllisyys selittää esimerkiksi sitä, miksi juomasta kieltäytyminen saattaa edelleenkin aiheuttaa ihmetystä. Nykyään on onneksi hyväksyttävämpää olla juomatta, mutta aiemmin se saatettiin tulkita niin, ettei henkilö halua kuulua juomaseuraan. Hänen ajateltiin kenties pitävän tarjoajia kunniattomina ja itseään näitä parempana. Mekanismi toimii myös toiseen suuntaan: moni tappelu on alkanut siitä, että joku on suljettu juomaseuran ulkopuolelle.

Alkoholikulttuuri muuttuu hitaasti, joten tässä tekstissä tarkastelen oluelle annettuja yhteisöllisyyden merkityksiä keskiajalta (n. 1200–1500) uuden ajan alkuun (n. 1500–1800). Osa näistä piirteistä on tunnistettavissa myös nykyajan alkoholikulttuurista.

Olut on oikea nimesi

Olutta voi perustellusti pitää suomalaisten tärkeimpänä alkoholijuomana. Olutta on valmistettu Suomessa todennäköisesti niin kauan kuin täällä on viljelty viljaa, eli tuhansien vuosien ajan. Ohra on perinteinen olutvilja, mutta myös ruista on käytetty joko sellaisenaan tai ohran kanssa. Myös vehnästä tai kaurasta voi tehdä olutta, mutta nämä ovat olleet Suomessa harvinaisempia viljoja.

Olutta voidaan valmistaa joko jauhoista tai idätetyistä jyvistä eli maltaista, tai näiden sekoituksesta. Keskiajalla yleistyneessä mäskäystekniikassa maltaat sekoitetaan lämpimään veteen, jolloin maltaan sisältämä sokeri liukenee nesteeseen, ja siivilöimällä seos saadaan makeaa vierrettä. Jos vierteen jättää seisomaan, se alkaa käydä ilmassa olevien villihiivojen ansiosta. Hiivaa voitiin myös kerätä edellisistä oluenpanoista.

Humalankäyttö yleistyi keskiajalta lähtien. Sitä ennen juoman mausteena käytettiin esimerkiksi suopursua, suomyrttiä, siankärsämöä tai katajaa. Kruunu kannusti humalanviljelyyn, ja keskiaikaisissa maanlaeissa määrättiin sakko niille talonpojille, jotka eivät sitä viljelleet. Sama vaatimus siirtyi vuoden 1734 lakiin ja sitä kautta se on voimassa myös nykyisessä Suomen laissa.

Olutta voi valmistaa eri laatuja käyttötarkoituksesta riippuen. Kaljalla tarkoitetaan yleensä laihaa, nopeasti käytettyä juomaa, kun taas olut on perinteisesti ollut vahvaa juhlajuomaa. Erään vanhan sananlaskun mukaan ”kaljalla työt tehdään, oluella pidot pidetään.” Sahti taas on eri puolella Suomea tarkoittanut erilaisia olutjuomia: joissain alueilla sillä on viitattu laihaan kaljaan, toisissa vahvaan olueen samaan tapaan kuin nykyään.

Keskiajan ja uuden ajan alun linnoissa, kartanoissa ja muissa isoissa talouksissa pantiin erilaista olutta eri sosiaaliryhmille. Piiat ja rengit saivat laihaa väenkaljaa ja sotilaat asemiehen- eli soininolutta, kun taas virkamiehille varattiin vahvaa voudinolutta. Historiallisen oluen vahvuutta on kuitenkin vaikea laskea tarkasti, vaikka näitä olutreseptejä onkin säilynyt. Vanhoissa olutohjeissa on käytetty vanhoja mittoja, jotka eivät suoraan taivu metrijärjestelmään. Viljan laatu, mallastus, mäskäys ja panijan taidot vaikuttavat suoraan siihen, paljonko ja millaisia viljan sokereita siirtyy vierteeseen. Arkikaljassa on todennäköisesti ollut muutamia prosentteja alkoholia, kun taas pito-oluessa voi olla kymmenenkin prosenttia.

Työ ja juhla

Keskiajalla ja uuden ajan alussa alkoholijuomat liittyivät sekä arkeen että juhlaan. Kalja oli arkinen ruokajuoma, kun taas runsaasti nautittu vahva olut sai aikaan juhlatunnelman. Juominen liittyi syömiseen: työn lomassa pidettiin yhteiset ruoka- ja juomatauot, ja työn loputtua oli aika raskaamman aterian ja rentouttavan juomisen.

After work ei ole moderni keksintö, vaan jo Martti Luther kehotti rentoutumaan raskaan työpäivän jälkeen oluen avulla. Tästä syntyvä kevyt päihtymys oli Jumalan silmissä oikein, sillä se oli ansaittu työnteolla. Samankaltainen ohje löytyy myös suomalaisista 1600-luvun hengellisistä kirjoista: työn perään on suotu lepo, ja kohtuullinen juominen auttaa rentoutumaan. Sama periaate toimi vuorokauden lisäksi myös vuodenkierrossa, jossa juhlakaudet seuraavat raskaamman työn kausia. Esimerkiksi sadonkorjuun jälkeen nautitaan tehdyn työn hedelmistä, ja myös talkootyötä seuraavat juhlat ovat oleellinen osa talkoilua.

Juhlassa olut oli välttämätöntä. Elämänkausijuhliin saatettiin viitata juhlan ”juomisena”, ja kuninkaallisia asetuksia myöten juhlia kutsuttiin hautajaisoluiksi (begravningsöl), lapsenoluiksi eli ristiäisiksi (barnsöl) ja hääoluiksi (bröllopsöl). Oluen valmistuminen saattoi jopa määrittää sitä, koska juhlan voi pitää.

Kuva: Esimoderni perhe myös juhli yhdessä. Lapsetkin saivat juhlassa juodakseen: edessä tyttö tarjoaa pienemmälle lapselle juomaa kannusta. Lapsille annettavaa alkoholia saatettiin laimentaa vedellä. Jan Steen, Iloinen perhe, n. 1668

Kaupunkien käsityöläiset ja kauppiaat organisoituivat keskiajalta lähtien ammattikunniksi ja killoiksi. Ammattikunnat olivat käsityöläisten paikallisia yhdistyksiä, kun taas kiltoihin kuului muutakin väkeä, kuten kauppiaita ja kirkonmiehiä. Molempien yhdistysten toiminnassa uskonnollisuus oli tärkeää, ja katolisena aikana ammattikunnilla ja killoilla oli monesti oma pyhimyksensä ja alttarinsa kirkossa.

Suomesta ammattikuntien sääntöjä tunnetaan vasta 1600-luvulta lähtien, mutta muista Ruotsin valtakunnan ja Itämeren kaupunkien järjestöistä tiedetään, että yhdessä juominen oli merkittävä osa sekä ammattikuntien että kiltojen toimintaa. Tämä näkyi myös kielenkäytössä: kilta tai ruotsin gille voi viitata joko yhdistystoimintaan tai juomaseuraan (dryckesgille). Suomalainen sananlaskukin tietää, että ”kipaten kiltaan mennään, kontaten kotia tullaan.”

Monet keskiaikaiset killat, ammattikunnat ja muut yhteisöt suosivat juomasarvea pidoissaan. Sarvea ei ole tarkoitus laskea pöydälle, vaan se kiertää osallistujien keskuudessa. Tämä sarvi on kuulunut turkulaiselle Kolmen kuninkaan killalle, johon kuului 1400-luvun lopussa paikallisia mahtimiehiä.Kolmen kuninkaan killan sarvi, 1400-luku, Turun museokeskus.

Esimerkiksi Tukholman keskiaikaisten ammattikuntien säännöistä suurin osa keskittyi yhteisten juhlien järjestämiseen sekä juhlissa käyttäytymiseen. Säännöt antavat ohjeita myös siitä, kuinka uusi jäsen otetaan ammattikuntaan ja millainen juhla tuoreen mestarin tulee järjestää. Monet ammattikunnat järjestivät kerran vuodessa kokouksen, jonka jälkeen juhlittiin. Vappu oli perinteinen vuosikokouspäivä, samoin ammattikunnan suojelupyhimyksen päivä.

Juhlissa tuli käyttäytyä iloisesti ja hyvin. Olutta tuli kohdella kunnioittavasti, ja monissa ammattikuntasäännöissä määrättiin sakkoa niille, jotka läikyttivät olutta pöydälle tai oksensivat. Kiltaveljen tai killanvanhimman pilkkaamisesta tai uhkaamisesta joutui myös maksamaan sakkoa. Sakot maksettiin oluella, käteisrahalla tai vahalla, jota tarvittiin ammattikunnan alttarin kynttilöitä varten. Koska kaikki sakkotavarat olivat välttämättömiä ammattikunnan toiminnalle, ei säännöistä kannattanut tehdä niin tiukkoja, ettei niitä olisi koskaan rikottu. Toisaalta säännöt kertovat siitä, millainen käytös oli toivottavaa ja mikä rangaistavaa. Miten tahansa ei juhlissakaan saanut käyttäytyä.

Yhteisöllisyyden haastaminen

1600-luvulla – ja todennäköisesti muillakin vuosisadoilla – juotiin yleensä pienissä, sosiaalisesti tasavertaisissa seurueissa. Isäntämiehet istuivat pöydän ääressä, naiset omalla puolellaan tuvassa, palkolliset kokoontuivat pihalle ja ulkorakennuksiin. Vaikka paikalle olisi kokoonnuttu suurta juhlaa varten, ihmiset jakautuivat seurueisiin vertaistensa kanssa.

Uuden ajan alun runsas alkoholinkäyttö on ollut suosittu selitysmalli aikakauden väkivallalle. Kuitenkin harvassa 1600-luvun tappelussa päihtymystä käytetään syynä väkivallalle, vaan päinvastoin alkoholinkäytön kuvaukset kertovat juomiseen liitetyistä ystävyyden ja yhteisöllisyyden merkityksistä. Moneen sosiaaliseen tilanteeseen liittyy alkoholi jo siksi, että olut oli välttämätön osa kaikkea seurustelua ja juhlintaa. Voidaan jopa ajatella, että ystävyys ja yhteisöllisyys kuuluivat juomiseen niin kiinteästi, ettei niiden loukkaaminenkaan ollut tavatonta.

Jos juomaseurueessa alkoi riita, se voitiin sovitella, ja sovinnon merkiksi juotiin ystävyyden malja. Käräjille ja sitä kautta historiantutkimuksen lähteiksi päätyneissä tapauksissa tämä ei ole kuitenkaan riittänyt, vaan riita on leimahtanut myöhemmin uudelleen. Monissa muissakin tapauksissa alkoholi toimi hyväntahtoisuuden ja ystävällisyyden osoittajana. Esimerkiksi todistus siitä, kuinka henkilöt joivat yhdessä, on monesti kiertoilmaus sille, ettei heillä ollut mitään riitaa. Henkilökohtaisista tunteista emme voi tietää, mutta ainakin todistajille annettiin kuva, että juojat pitivät toisiaan kunniallisina ja kohtelivat toisiaan seurallisuuden vaatimusten mukaisesti. Toki muutamat väkivaltaan syyllistyneet yrittivät puolustaa tekojaan päihtymyksellä – ainakaan 1600-luvun oikeudenkäytössä tällaiset selitykset eivät vähentäneet syyllisyyttä tai vaikuttaneet tuomioon.

Erityiset ystävät

Jos oluen ja väkivallan yhteys on vanha, niin on myös oluen ja seksin. Alkoholin yhdistämisellä erotiikkaan ja hedelmällisyyteen on pitkät perinteet monissa eri kulttuureissa, sillä yhdessä juominen loi yhteisöllisyyttä myös eri sukupuolten välille. Heteroseksuaalisten rakkaussuhteiden ystävyys oli aikakauden kielellä erityistä ystävyyttä, ja se erosi ei-romanttisesta ystävyydestä fyysisyytensä kautta. Erityiset ystävät pyrkivät viettämään aikaa lähekkäin, suukotellen ja hyväillen.

Jo vanhin meille säilynyt suomenkielinen oluenjuonnin kuvaus kertoo seksistä. Mikael Agricola kuvaa keväistä olutuhria, Ukon vakkoja, näin:

Ja kuin kevätkylvö kylvettiin,
silloin ukon malja juotiin.
Siihen haettiin ukon vakka
niin juopui piika että akka.
Siitä paljo häpiää siellä tehtiin
kuin sekä kuultiin että nähtiin.

Mikael Agricola, Alcupuhe Psaltarin päle, 1551 (http://www.helsinki.fi/vvks/tekstit/1500_1_agricola/3b/index.html)

Alkoholinkäyttö liitettiin seksiin muissakin yhteyksissä. Parit tarjosivat toisilleen juomaa, ja erityisesti naisen tarjoamaa olutta tai myöhemmin paloviinaa pidettiin selkeänä merkkinä halukkuudesta. Vielä 1800-luvulle asti maaseudulla eli riiausperinne, jossa nuoret miehet kävivät naisten luona öisin ja heille tarjottiin juomia. Perinteisessä maatalouskulttuurissa ei pelätty, että mies juottaa naisen humalaan, vaan päinvastoin: nainen saattoi juomillaan houkutella miehen syntiin. Yhdessä juomista saatettiin käyttää todisteena, jos paria epäiltiin esiaviollisesta seksistä tai aviorikoksesta. Seksi saattoi olla myös sopiva ja toivottu seuraus yhteisestä juhlimisesta, kunhan se tapahtui sopivien osapuolten välillä.

Muuttuva juomakulttuuri

Kirkon ja kruunun alkoholikontrolli alkoi tiukentua 1600-luvulta lähtien. Vuoden 1686 kirkkolaissa kriminalisoitiin päihtyneenä esiintyminen kirkossa, ja vuonna 1733 sama kielto ulotettiin koskemaan kaikkia julkisia tiloja. 1700-lukua leimasivat erilaiset viinanpolttokiellot, ja lopulta vuonna 1866 yksityinen viinanpoltto kiellettiin kokonaan. Nämä kiellot suitsivat erityisesti paloviinan valmistusta ja käyttöä, mutta ne liittyvät myös muuttuneeseen käsitykseen päihtymyksestä. Jos keskiajalla ja 1500–1600-luvuilla päihtymystä määriteltiin suhteessa juopuneen käytökseen, sosiaaliseen asemaan ja juomisen ajankohtaan, valistusajan ja mekaanisen maailmankuvan myötä päihtymykseen alettiin suhtautua suoraviivaisemmin. Esimerkiksi vuoden 1686 kirkkolakia tulkittiin oikeusistuimissa niin, että jokainen, joka myönsi nauttineensa viinaa ennen kirkkoon tuloa, oli humalassa, ja siten syyllistynyt rikokseen.

1700–1800-luvuilla yleistyvät uudet päihteet, kuten kahvi, tee ja sokeri, ottivat vanhojen alkoholijuomien roolin arki- ja seurustelujuomina. Samaten 1800-luvulla yleistyneet teolliset oluttyypit, kuten pilsner ja lager, syrjäyttivät kotivalmisteisen oluen. Olut-nimitys alkoi tarkoittaa teollisesti valmistettua olutta, ja murresana sahti omaksuttiin perinteisen oluen nimeksi. 1900-luvun alun sahtimestarit muistelivat, kuinka heidän juomaansa nimitettiin nykyään sahdiksi, vaikka ennen se oli ollut pelkkää olutta.

Kun kahvi ja tee korvasivat päivittäisen oluen, vahva olut tai sahti säilyi juhlajuomana. Sitä pantiin jouluksi ja isoihin pitoihin, kuten häihin, mikä oli jatkumoa vuosituhansia vanhalle perinteelle. Nykyään sahtia arvostetaan muinaisoluena, ja nouseva pienpanimoinnostus on lisännyt kiinnostusta oluen historiaa kohtaan. Oluen luoma yhteisöllisyys toteutuu uudella tavalla lukuisissa yhdistyksissä ja kerhoissa, joissa tutustutaan erilaisiin oluisiin tai opetellaan valmistamaan niitä itse.

Jenni Lares on lokakuussa 2020 väitellyt filosofian tohtori in spe, jonka väitöskirja käsitteli alkoholinkäytön sosiaalisia merkityksiä 1600-luvulla.

Kuva: Haarikka on perinteinen, yhteisölliseen juomiseen kehitetty astia. Siitä on helppo ottaa siemaus ja ojentaa seuraavalle. Kansallismuseo. Seurasaaren ulkomuseon kokoelmat.

Kirjallisuutta

Apo, Satu 2001. Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin. SKS, Helsinki.

Florinus, Henrik 1702. Sananlaskut. Näköispainos. SKS, 1987.

Kallioinen, Mika 2000. Kauppias, kaupunki, kruunu. Turun porvariyhteisö ja talouden organisaatio varhaiskeskiajalta 1570-luvulle. SKS, Helsinki.

Lares, Jenni 2013. Jok’ on joukossa ilona, ravintona rahvahassa. Alkoholijuomien taloudelliset ja sosiaaliset merkitykset ennen paloviinan yleistymistä 1500-luvun Suomessa. Historian pro gradu -tutkielma, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-23514.

Lares, Jenni 2020. Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomalaisessa maaseutuyhteisössä. Historian väitöskirja, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1629-7.

Peltonen, Matti 1997. Kerta kiellon päälle. Suomalainen kieltolakimentaliteetti. Tammi, Helsinki.

Räsänen, Matti 1977. Ohrasta olutta, rukiista ryypättävää. Mietojen kansanomaisten viljajuomien valmistus Suomessa. Jyväskylän yliopisto, Etnologian laitos, Jyväskylä.

Vilkuna, Anna-Maria 1998. Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. SHS, Helsinki.

Vilkuna, Kustaa H. J. 2015. Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500–1850.

Teos, Helsinki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s