”Usein tapaa ylioppilaita, jotka nauttivat vain yhden kunnollisen aterian päivässä. Monella ylioppilaalla ei näytä olevan mitään käsitystä siitä, kuinka tärkeä terveenä säilymisen ja hyvän työkunnon ehto riittävä, tarkoituksenmukainen ravinto on. Monessa tapauksessa myös pyrkimys velkataakan supistamiseen johtaa siihen, että koetaan ruokamenojen suhteen tulla toimeen niin vähällä kuin suinkin on mahdollista.”

Kuten tästä vuonna 1938 Ylioppilaslehdessä julkaistusta tohtori Artturi Salokanteleen kirjoituksesta käy ilmi, opiskelijoiden ruokailu ja siihen liittyvät haasteet nähtiin usein nimenomaan terveydellisenä ongelmana, joka oli uhka ei vain opiskelijoiden henkilökohtaiselle vaan myös laajemmin yhteiskunnan tulevaisuudelle. Opiskelijan näkökulmasta jokapäiväisen aterioinnin järjestämisessä oli ennen kaikkea kyse rahasta, ajankäytöstä ja viihtyisyydestä. Opiskelijaruokailusta keskusteltiin yhä enemmän toisen maailmansodan jälkeen, kun opiskelijamäärät nousivat ja etenkin muualta opiskelupaikkakunnalle muuttaneiden osuus opiskelijoista kasvoi.

Täysihoidosta ruokaloissa ravaamiseen

Opiskelijat keskittyivät 1800-luvun alkupuolelta 1900-luvun alkuun Helsinkiin, jonne Suomen alueen ainut yliopisto siirrettiin Turusta vuonna 1828. Helsinkiin perustettiin useita taide-, yhteiskunnallisten ja kauppatieteellisten alojen kouluja 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Turkuun ja Jyväskylään perustettiin ensimmäiset korkeakoulut 1900-luvun alkupuolella, muihin kaupunkeihin toisen maailmansodan jälkeen.

Opiskelijoiden asema suhteessa asumiseen ja ruokailuun riippui pitkään siitä, oliko opiskelija kotoisin siitä kaupungista, jossa korkeakoulu sijaitsi, eli pystyikö hän asumaan perheensä luona vai ei. Opiskelijoiden, jotka jatkoivat kotona asumista opiskelut aloitettuaan, ei tarvinnut huolehtia asunnon hankkimisesta tai ruokailun järjestämisestä. Toiseksi parhaimmassa asemassa olivat ne, joiden oli mahdollista asua sukulaistensa luona. Muut asuivat 1800-luvulla yleensä täysihoidossa esimerkiksi leskirouvan pyörittämässä ”puulaakissa”, jossa asui samassa asunnossa useita täysihoitolaisia, tai ”sivistyneen” perheen luona. Vuosisadan vaihduttua opiskelijat muuttivat enenevässä määrin mieluummin boksiin eli vuokrahuoneeseen yksin tai yhdessä toisen opiskelijan kanssa.

Kun boksivuokraan ei yleensä kuulunut aterioita, piti opiskelijoiden hankkia tai syödä ateriansa muualla. Etenkään miespuolisten opiskelijoiden ei oletettu valmistavan aterioitaan itse, mutta yleensä asunnoissa ei myöskään ollut mahdollisuutta ruoanvalmistukseen. Boksissa valmistettu ateria koostui helposti vain leivästä ja kahvista tai maidosta.

Opiskelijat nauttivat ateriansa kaupungin ruokaloissa, ravintoloissa ja kahviloissa tai hakivat ruokaa kotiin porttöörillä eli ruoankantimella. Edullisempia ruokaloita ylläpitivät yksityiset henkilöt, osuuskaupat, kuten Elanto, ja erilaiset yhdistykset, kuten raittiusyhdistykset ja NMKY. Yliopiston tiloissa opiskelijat saattoivat nauttia muun muassa puuroa, voileipiä ja lihalientä päärakennuksessa sijainneessa Nissenin kahvilassa, mutta hintataso oli suhteellisen korkea.

Ruokaloissa ravaamisessa oli kuitenkin ongelmansa. Ruokaan kului iso osa opiskelijan budjetista, ruoka ei välttämättä ollut kovin laadukasta, ja aterioita jätettiin helposti väliin. Ruokailemiseen kului myös paljon aikaa, kuten Pentti Kivinen huomautti Karjalaisen osakunnan taloon ylioppilaskotia ajaneessa julkaisussaan (1907): ”Ruokansa tällainen asukas saa hakea usein kulkemalla yli puolen kaupungin, joka vie häneltä aikaa puolen tuntia, jopa tunninkin ateriaa kohti. Suomalaisen ruokailutavan mukaan pilstoutuu siten työpäivä tuntuvasti hukkaan ja tuo kulkeminen ruokalaan sekä sieltä takaisin on hyvinkin tympäsevä, etenkin kun on väsynyt ja täytyy tehdä se marssi.”

Opiskelijoiden omat ruokalat

Jotta opiskelijoille olisi ollut tarjolla edullista ruokaa ja nimenomaan ylioppilaille suunnattuja ajanviettopaikkoja, opiskelijoiden järjestöt perustivat omia ruokaloitaan tai vuokrasivat tilojaan yksityisille ravintoloitsijoille. Helsinkiin vuonna 1870 valmistuneessa Ylioppilastalossa toimi ravintola, jonka ylioppilaskunta vuokrasi vaihtuville ulkopuolisille toimijoille. Yliopiston piirissä myös osakunnat yrittivät parantaa vähintään omien jäsentensä ruokailuoloja. Osakuntataloissa Ostrobotnialla (1912->), Hämäläisten talossa (1947->) ja Satakuntatalossa (1952->) toimi ravintoloita tai jäsenruokaloita, ja jotkut osakunnat järjestivät muuten omissa tiloissaan ruokatarjoilua jäsenilleen. Myös teknisen alan opiskelijoiden opiskelijajärjestöllä oli omissa tiloissaan ravintolatoimintaa.

Nykyisenkaltaisten, laajempien opiskelijaruokalaverkostojen alkupiste on 1950-luvulla, jolloin Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta (TKY) ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY) perustivat ensimmäiset itse hallinnoimansa ruokalat. TKY:n ensimmäinen ylioppilasruokala avattiin Espooseen Otaniemen teekkarikylään vuonna 1951. Ruokalassa oli käytössä itsepalvelujärjestelmä ja paikkoja oli 250 ruokailijalle. HYYn ensimmäinen opiskelijaravintola puolestaan aloitti syksyllä 1953 Domus Academica -opiskelija-asuntolan yhteydessä. Yhteen asuntolakiinteistön taloista rakennetussa ravintolatilassa oli ravintolatoiminnan aloittanut yksityinen ravintoloitsija edellisenä vuonna, mutta opiskelijoiden tyytymättömyyden seurauksena ylioppilaskunta päätti ottaa ravintolan hoidettavakseen. Domus Academican ravintolassa oli teekkarien ravintolan tavoin itsepalvelu ja päivittäin pystyttiin tarjoamaan ateria noin 700 opiskelijalle.

Helsingin yliopiston 1950-luvun puolivälissä rakennettuun Porthania-rakennukseen saatiin ensimmäinen yliopiston tiloihin rakennettu opiskelijoille suunnattu ruokala, mutta ravintoloitsijaksi valittiin lopulta Helsingin Osuuskauppa. HYYn opiskelijaravintolatoiminnan laajeneminen alkoi 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin avattiin uudet ravintolat Viikkiin ja Metsätalolle ja Nissenin yliopiston eri tiloissa pitämät 13 kahvilaa sekä Porthanian ravintola siirtyivät HYYlle.

Valtion ateriatuki opiskelijoille

Merkittävin muutos opiskelijaruokailussa tapahtui 1970-luvulla, jolloin valtio alkoi tukea opiskelijoiden ruokailua ateriatuen kautta. Ravitsemusta koskevassa keskustelussa huomio siirtyi ruoan määrästä ruoan laatuun ja ruoan terveysvaikutuksiin alettiin yleisesti kiinnittää enemmän huomiota 1970-luvulla. Tämän seurauksena myös työpaikkaruokailun merkitystä kansanterveyden kannalta ryhdyttiin korostamaan. Työterveyslaitos antoi vuonna 1971 suosituksen toimipaikkaruokailusta, ja vuonna 1976 työmarkkinajärjestöt sopivat kehittävänsä työpaikkaruokailua. Etenkin opiskelijajärjestöt kytkivät opiskelijaruokailun kehittämisen osaksi tätä laajempaa työpaikkaruokailun järjestämiskysymystä.

Vuoden 1979 syyskuusta lähtien valtio maksoi opiskelijaruokaloille ateriatukea, jonka tavoitteena oli laskea aterioiden hintoja ja siten kannustaa mahdollisimman montaa opiskelijaa syömään opiskelijaruokalassa. Ateriatuki oli välillisen opintotuen muoto, sillä se alensi opiskelijoiden jokapäiväisiä kustannuksia, mutta ennen kaikkea se nähtiin terveyspoliittisena toimenpiteenä. Opiskelijoiden ruokailutottumuksista oli jo pitkään oltu huolissaan: opiskelijat muun muassa söivät usein kunnon aterian vain kerran päivässä ja rahapulassa ruoasta säästettiin ensimmäisenä. Kannustamalla opiskelijoita syömään opiskelijaruokaloissa edistettiin heidän terveyttään, sillä siten varmistettiin opiskelijoiden nauttivan monipuolista ravintoa, aterioivan säännöllisesti mutta myös oppivan terveellisiä elämäntapoja.

Ateriatuen myötä opiskelijaruokaloiden määrä alkoi kasvaa. HYYn ja TKYn omistamien yritysten lisäksi ainakin Tampereen yliopistossa opiskelijaruokalat olivat opiskelijajärjestön omistuksessa. Monia korkeakouluruokaloita hoiti 1970- ja 1980-luvuilla Valtion ravitsemiskeskus, joka oli alun perin perustettu vuonna 1948 järjestämään muonitus valtion työmaille. Ravitsemiskeskus vastasi vuonna 1984 30 % korkeakouluruokaloista – ruokaloita oli muun muassa Helsingissä Eläinlääketieteellisen korkeakoulussa ja Teatterikorkeakoulussa, Jyväskylän, Joensuun ja Kuopion yliopistoissa sekä Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksella.

Ruumiin sekä mielen terveyttä

Terveys on edelleen keskeinen osa opiskelijaruokailun tukemista, ja valtio ohjaa opiskelija-aterioiden laatua ja kansanterveydellisten tavoitteiden toteutumista Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ja Kelan julkaiseman Korkeakouluopiskelijoiden ruokailusuosituksen kautta. Suositus määrittelee muun muassa opiskelija-aterian energiasisällön sekä hyväksyttävän suolan ja rasvan määrän. Korkeakouluopiskelijoista reilu puolet (54 % vuonna 2008) syö päivän pääateriansa opiskelijaravintolassa, joten vaikutus opiskelijoiden elämään ja hyvinvointiin on merkittävä.

Opiskelijaruokailulla on ollut ja on edelleen terveyden edistämisen, taloudellisten vaikutusten ja arjen helpottamisen lisäksi myös tärkeä sosiaalinen merkitys, sillä korkeakoulujen tiloissa sijaitsevat, nimenomaan opiskelijoille suunnatut ruokalat tarjoavat opiskelijoille helpon paikan, jonne voi kokoontua ystävien kanssa lounaalle tai kahville. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kokouksessa kuvattiin jo vuonna 1903 tätä ulottuvuutta seuraavasti: ”Ylioppilaskunnan omassa hoidossa oleva ruokala voi muodostua kodikkaaksi keskuspaikaksi ylioppilasnuorisolle ja etenkin niille lukuisille ylioppilaille, jotka maaseudulta tänne vieraaseen kaupunkiin saapuneina enimmin ovat vailla sitä viihdykettä, minkä kotielämä tarjoaa.” 

Laika Nevalainen

Kirjoittaja on Hotelli- ja ravintolamuseon amanuenssi, jonka lempiruokaa opiskelijaruokaloissa olivat kala- ja kasvispyörykät.

Hotelli- ja ravintolamuseon näyttelyikkunassa on 5.9.–30.11.2023 esillä UniCafen 70-vuotissyntymäpäivää juhlistava pienoisnäyttely. Näyttelyn äärellä voi muistella omia kokemuksia opiskelijaruokailusta sekä tutustua UniCafen tekemään työhön ilmastopäästöjen vähentämiseksi.

Pääkuva: Ylioppilastuen kahvila Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan arkiston kokoelmat.

Kirjallisuus

Aalto, Sari: Opiskelijaruokailun tekijät. Oy Unicafe Ab 1953–2003. Gaudeamus, 2003.

Hyvinvointia ja opiskelukykyä ruokailusta. Korkeakouluopiskelijoiden ruokailusuositus. Valtion ravitsemusneuvottelukunta ja Kela, 2021.

Joukkoruokailun kehittäminen Suomessa. Joukkoruokailun seuranta- ja kehittämistyöryhmän toimenpidesuositus. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2010:11. Sosiaali- ja terveysministeriö, 2010.

Kivinen, Pentti: Karjalaisten Talo-Osakeyhtiö. Ylioppilaskoti Helsinkiin. 1907.

Kolbe, Laura: Sivistyneistön rooli. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta 1944–1959. HYY:n historia 5. Otava, 1993.

Tarasti, Kristiina: Elämänluukku. Valtion ravitsemiskeskus 1948–1988. Valtion ravitsemiskeskus, 1987.